Vinkiän Likka pakinoi

Yhlistoimintaa

Tässä yhtenä ehtoona mää aloin tuumiin, että on sitä oltu jos jonkinmoisissa yhlistyksissä. Mutta yhteen yhlistykseen mää olen liittyny jo pikku kakarana. Itte asiassa tailan olla sen perustajajäsen.

Ette kyllä arvaa millään sen yhlistyksen nimmee, mutta voin kertoa mimmosia juttuja pittää tehlä, jotta sen jäseneks pääsee. Mää olin tokaluokalla. Istuttii kahlen istuttavissa pulpeteissa, sellasen ruskehtavan sävysissä. Mää vahtasin alaluokan verhoja, joissa punahilkka ja susi jolkotteli sulassa sovussa. Voi että ne oli kauniit! Sillä aikaa kun tölläsin niitä verhoja, oli opettaja jakanu kaikille uulen opiskeluvälineen. Se oli mustepullo, MUSTEPULLO! Siinä se kökötti mun pulpettini syvennyksessä ja kaverilla oli samanlainen. Ja se oli täynnä tummaa, sinistä MUSTETTA. Pullo oli aika piäni ja siinä oli musta korkki. Enkä mää osannu aavistaa, että tosta pienestä viattoman näkösestä pullosta tulis mun viholliseni usseemman vuolen ajaks.

Sitten me saatiin mustekynä. Mulla oli sininen puuvarsi ja harmaa terä laitettiin siihen kiinni. Taisi siinnä muutama terä katketa ja verikokkeitakin tuli otettua ennenku oltiin valmiita alottammaan. Oli kaunokirjotustunti ja siniseen vihkoon piti raapustaa jos jonkinlaisia kirjainkiamuroita. Opettaja käski meilän olla hualellisia ja kastaa mustekynän terrää vaa vähän pulloon. Aluks suju kaikki hyvin ja kiäli suussa teki samanlaisia koukeroita, kun kynäkin paperilla. Mutta arvakkaa vaan kauanko mää muistin ohjeet. Aattelin, että kastan kerralla oikein kunnolla kynän musteeseen, jottei tarvi alvariinsa kastaa. Ja tulihan sitä mustetta oikein kunnolla, meinaan kynän varsi oli pualeenväliin musta ja vihkoon tuli ensin piäni tippa, joka levis isoks tahraks. Äkkiä imupaperi essiin ja kuivaamaan töhryä. Enhän mää siinä hötäkässä muistanu koko mustepulloo pulpetillani. Ihan vaan pikkusen käännyin eikä hihakaan mun miälestä osunu paljo mittää siihen halvatun pulloon. Mutta yhtäkkiä mun vihko oli sininen, pulpetin kansi ja valkosen villatakin hiha muutti väriä ja lattialle alko mualostuun sininen lätäkkö ja viaruskaveri kävi suureen ääneen vollottaan, että mää töhrin senkin kirjotusvihon. Mutta ku mää vaan iha pikkasen käännyin! Pahinta oli, että opettajanki naamavärkki muuttu miltei musteen väriseks ja emmää voinu kuvitellakaan, että tommosesta piänestä opettajaihmisestä pysty lähteen semmonen ääni. Voitte vaan kuvitella millasia yhteenottoja mulla oli mainitun mustepullon kanssa seuraavina vuasina ja miten värikkäästi opettajat osasivat ilmaista syvimpiä tuntemuksiaan. Onneks saatiin yläluokilla oikein mustekynät, mutta kyllä mun täytyy tunnustaa, että niilenkin kanssa sattu usseita möhläyksiä ja kansankynttilöiden sanavarasto laajeni entisestään.

Toi kutominen oli toinen iso murheenkryyni. Keskiluakilla alotettiin pölypyyhettä. Se tehtiin vihertävästä puuvillalankasta. Ensin neulottiin viis silmukkaa oikee ja sit viis silmukkaa nurin. Opettaja alotti aina tyän ja meilän mukuloitten oli tarkotus jatkaa. Ja aina välillä mentiin opettajalle näyttään mitä oltiin saatu aikaseks. Mää nyhersin siällä pulpetissani ja oikeet ja nurjat silmukat tanssi ilosta tanssia keskenään mutta ei missään viiden järjestyksessä. Lanka alko muuttuun vihreestä epäilyttävän tummaks ja kauhukseni usseimpia silmukoita oli pulonnu puikoilta. Mää menin näyttään aikaansaannostani opettajalle joka ittekseen puhisten purki tyäni ja laitto uulen alun. Tää toistu usseemman kerran sillä elotuksella, että puhinan ja huokailujen sijjaan tuli voimallisemmat ilmasukeinot. Viimmen mää olin niin lammaantunu kutomisseeni, etten pystynyt saamaan mittään aikaseks. Itkua tuhertaen jäpitin vaan pulpetissani. No opettaja komensi näyttään mitä olin saanu aikaseks ja purki ilosesti oman alottamansa mallityön ja kuto taas uulen alun. Kyllä mää ihmettelin mahlottomasti, että on tää vaativaa tää pölyrätin teko, ku opettajan omakaan kutominen ei kelpaa. No tulihan se rätti aikanaan joten kuten valmiiks.... äiteen ja ison systerin avustuksella.

Juu, on niitä ollu vastaavia kommelluksia elämän aikana usseempia. Jo nuaruusvuasina mun yhlistykseen liitty yks parraista ystävistäni. Ei juurikaan ollu tappaamisia tai tillaisuuksia jollei meilän toimesta olis jokin kahvikuppi, maitolasi tai sokuriastia kaatunu. Varsinki sillon tapahtu, kun olis pitäny käyttäytyä sillai mallikelposesti. Tosta sokuriastiasta tuli mieleeni yks viimmesistä kommelluksistani. Meillä oli hellinpelti juuttunu kiinni. Mää yritin ensin lattialta ranstakan kanssa vettää sitä ulos, mutta vetämiseni ei tuattanu tulosta. No sitten mää hain kammarista toolin ja kampesin sen päälle seisoon. Yritin ensin vettää käsin ja sitten oikeen voimallisesti hellakoukun kanssa. Lähtihän se pelti lopulta, mutta se tuli voimalla kokonaan ulos asti. Kaikkein kauheinta oli, että pelti heilu ranstakan päässä holtittomasti pualelta toiselle ja siinä sivussa se hipas hellan vieressä olevalta hyllyltä mun vanhan Arabian maitokannun ja pari vanhaa kahveekuppia suoraan lattialle sirpaleiks. Kyllä multa meinas iso poru päästä, mutta sitten mää tyynesti lähetin sille ystävälleni viästin, että taas kokkoontu meilän yhlistys.

Näitä tällasia juttuja mulla piisais melkosen paljon, mutta tailan jättää ne seuraavaan kertaan. Niin, mikäs sen yhlistyksen nimi onkaan?

Se on KOPPURAKOURIEN yhlistys. Virallisesti sen nimen ollaan saatu vaan me kaks likkaa yhlen teräväkiälisen ystävättären toimesta, mutta mää olen vissin varma, että muitakin koppurakouria löytyy ympäri tanhuita täältä Länkelmäeltäkin.

Ja nää on totisinta totta, sano
Vinkiän Likka Länkelmäeltä